Kaikki kerronnan keinot ovat kirjoittajan käytettävissä, mutta käytetyt keinot määrittelevät tehokkaasti tekstin lajityyppiä ja omaperäisyyttä. Omaperäistä keinoa ei ole olemassa, vaan omaperäisyys syntyy pikemminkin kontekstista, jossa keinoa käytetään. Lajityypillisistä keinoista ja elementeistä puhutaan usein myös kliseinä.

Populaarit genret kuten dekkarit ja fantasia suorastaan syntyvät kliseistä, mutta silti lukijat pitävät niistä. Niiden suosio perustuu lukijoiden odotusten täyttämiselle, ennakko-oletuksille siitä, millainen teos on ja mitä se tarjoaa. Kun lukija tietää, mitä odottaa, lukemisen voi ottaa rennosti. Genrekirja puhuu kieltä, jota hän ymmärtää jo ennestään. Tämä ei tarkoita, että lukija ei kaipaisi yllätyksiä. Yllätyksellisyys kuuluu olennaisesti esimerkiksi juuri dekkarien loppuratkaisuihin.

Genrellisen ja niin sanotun genrettömän kirjallisuuden välinen ero on odotusten täyttämisen tasossa. Kärjistetysti genrekirjallisuutta voisi sanoa vahvistajaksi, genretöntä hajottajaksi. Jälkimmäistä on paljon vaikeampi kirjoittaa, koska valmista mallia ja keinovalikoimaa ei ole. Se on lukijalle outo, uusi tuttavuus joka kerta. Usein se edellyttää lukijalta myös suurempaa kuvittelukykyä ja kysymysten sietämistä.

Kysymysten herättäminen on erityinen kaunokirjallinen keino. Se ei ole samaa kuin aukkojen jättäminen tarinaan, vaan se on alustan antamista lukijan omille tulkinnoille ja ajattelulle. Kaunokirjallisuuden tehtävä ei ole vahvistaa yleisesti hyväksyttyä, vaan pikemminkin avata silmiä. Sama keino on sekä genrettömän että genrellisen kirjallisuuden käytettävissä, eikä se ole koskaan kliseistä. Kun kerrot tarinaa, muista, ettei totuus siitä kuulu sinulle. Tietty tulkinnallisen vapauden aste on välttämätöntä kirjoititpa sitten genrellistä tai genretöntä.